Kun
Agile
Manifeston kirjoittamisesta on kulunut kohta
15 vuotta, kiivailu ketterien menetelmien ja projektijohtamisen ns.
vesiputousmallin välillä jatkuu. Itse olen asettunut näiden leirien väliin,
pyrkien ikään kuin linkiksi eri osapuolten välillä.
En
ylipäätään pidä ismeistä ja uskon, että useimmissa tapauksissa todellinen
projektinjohto sisältää elementtejä molemmista filosofioista.
No
miksi kaikki tämä kiivailu? Miksi jotkut esittävät, että tarkasti rajattuihin
vaiheisiin ja hyväksymiskriteereihin nojaava vesiputousmalli on kuollut, kauan
eläköön ketterä järjestelmäkehitys! Tai päinvastoin.
Tehokkuutta,
nopeutta ja suoraviivaisuutta korostava aikamme henki antaa sanalle ”ketterä”
osin ansiotontakin arvostusta. Puhumme ketteristä organisaatioista ja
ketterästä strategiasta. No totta kai kehittämistyönkin pitää silloin olla
ketterää. Olen osallistunut tilaisuuksiin, joissa toimitusjohtaja tai joku muu
ylimmän johdon edustaja toteaa, että tästä lähtien meidän kehittämisprojektit
sitten toteutetaan ketterästi. Full stop. Suuren herran poistuttua kateederin
takaa projektipäälliköt, sovelluskehittäjät ja muut tekijät mulkoilevat
toisiaan hämmästyneinä.
Projektien
toteuttaminen tiiviissä tiimeissä, jotka kokoontuvat usein, työskentelevät
nopeissa purskeissa ja mukautuvat muuttuviin
vaatimuksiin ei minusta vielä edusta ketterää projektinjohtomenetelmää. Minulle
se edustaa maalaisjärkeä.
Ketterän
kehityksen menetelmien soveltaminen vaatii paljon muutakin. Kuinka monessa
organisaatiossa on nimetyt scrum masterit ja
product ownerit, aikataulutetut spirintit, sprint backlogit ja sprint retrospectivet, burndown chartit ja product backlogit. Varmasti joissakin, mutta kovin
harvassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettet voisi poimia esimerkiksi Scrumista soveltuvia työkaluja ja käyttää
niitä omassa projektissasi.
Agile-liike syntyi vastaiskuna
paperivuorien alle hautautuviin, byrokratiabunkkereihin pakotettuihin
IT-projekteihin. Kun perehdyin ensimmäisiin systeemityömalleihin 1990-luvulla
ymmärsin täysin tuon vastaiskun. Todellisuus vain on vieläkin hyvin
toisenlainen monessa organisaatiossa. Jos nyt tehtäisiin edes minimisuoritus
eli projektiehdotus, projektisuunnitelma ja projektin päätyttyä loppuraportti
voitaisiin sen jälkeen olla ihan niin ketteriä kuin halutaan.
Me
emme tarvitse vähempää dokumentaatiota projekteissa. Tarvitsemme enemmän ja
parempaa dokumentaatiota. Ja ennen kaikkea tarvitsemme projekteja, joissa
sidosryhmiä hallitaan niin että projektin tuottamaa tietoa odotetaan nälkäisinä
ja ahmitaan ensilukemalta. Paperi, joka – Agile Manifeston sanoin – lykätään johonkin
pölyiseen arkistoon, edustaa kopiopaperin ja erityisesti kirjoittamiseen
kuluneen ajan härskiä väärinkäyttöä.
2 kommenttia:
Hyvä teksti. Tuohon projektinhallinnan "minimivaatimukseen" yltäminen on monelle organisaatiolle jo hyvä laatuloikka.
Kirjoitinkin tämän blogitekstin inspiroimana palvelukonseptoinnin minimivaatimuksista :-) http://palveluksessanne.blogspot.fi/2016/02/minimisuoritus-palveluiden-eteen.html
Lähetä kommentti